Päivitetty 13.5.2005

 

Eve Mantu YleQ:sta pyysi minua radio-ohjelmaansa vieraaksi. Saatuani selville ohjelman aiheen ”13 ikuista kysymystä”, innostuin välittömästi, sillä koen tämänkaltaiset asiat varsin tärkeiksi. Saattaa olla, ettei ole kovinkaan oleellista tietää miten maailmankaikkeus sai alkunsa tai mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta näidenkin asioiden pohtiminen antaa elämään uutta syvyyttä ja helpottaa ymmärtämään monia arkisiakin asioita.

Tunnin suorassa lähetyksessä 4.5.2005 kaikkia kysymyksiä ei ehditty käsitellä eikä aiheisiin päästy järin syvälle, joten jatkan ja selvennän pohdintojani tässä.

 

* Eve Mantun radio-ohjelman nettisivut

 

 

 

Johdanto ikuisiin kysymyksiin

 

Ikuiset kysymykset ovat nimensä mukaisesti vaivanneet ihmistä aikojen alusta asti, eikä tyhjentäviä vastauksia tunnu vieläkään löytyvän. Tarjoan tässä oman näkemykseni mahdollisista vastauksien hahmotelmista, mutta en mitenkään väitä ratkaisseeni kysymyksiä lopullisesti. Omatkin näkemykseni elävät ja muotoutuvat edelleen. Näihin kysymyksiin pitäisikin jokaisen löytää vastaukset omasta itsestään, eikä hyväksyä jonkun toisen ratkaisuja sellaisenaan. Samaten olisi hyvä pitää löytämänsä vastaukset avoimina jatkokehittelylle.

 

Näiden kaltaisten kysymysten pohdinta olisi nähdäkseni nykyihmiselle varsin hyödyllistä. Ne aktivoivat sellaisia aivojen osia, jotka nykyisin jäävät useimmiten ihmisiltä käyttämättä. Näihin kysymyksiin ei yksikään vastaus ole täysin oikea tai väärä.

 

Ikuisia kysymyksiä pohdittaessa on hyödyllistä huomioida kysymysten luonne: ne juontuvat ikuisuudesta, eivätkä siis meidän rajallisesta ajan ja paikan viitekehyksestämme. Tällöin sanallinen vastaus on aina vajaa, koska sanat ovat vain symboleita, niiden merkitys on aina epätarkka ja niiden määrä on rajallinen. Äärettömyyttä, rajattomuutta ja ikuisuutta ei voida siis koskaan ilmaista sanoin ja siksi nämä kysymykset tulevat myöskin pysymään ratkaisemattomina. Näistä kyseisistä 13 kysymyksestä toiset ovat ehkä "ikuisempia" kuin toiset, mutta kaikki liittyvät kuitenkin vahvasti elämään, joka on ikuinen asia.

 

Vastauksissani en ole pyrkinyt täydellisyyteen, enkä ole kaikkia käsitteitä vääntänyt rautalangasta, kuten en myöskään ole ryhtynyt syvälliseen tieteelliseen todisteluun. Siten pohdintani tuottavat todennäköisesti monia jatkokysymyksiä. Yhtenä tarkoituksena onkin ollut herättää lukijassa avoimuutta toisenlaiselle maailmankatsomukselle, jossa elämä ei ole lukkoon lyöty opittu käsite, eikä niinkään vakuuttaa näkemykseni oikeellisuutta. Näiden kysymysten ideana ei todellakaan ole vastauksien kloonaaminen sukupolvelta toiselle.

 

 

 

Eve Mantun keräämät ja muotoilemat 13 ikuista kysymystä:

 

- Mitä on ihminen?

- Mistä ihminen on tulossa?

- Miksi me olemme täällä?

- Onko olemassa jumaluutta?

- Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?

- Miten maailmankaikkeus sai alkunsa?

- Mitä on sen avaruuden takana, jonka uskomme tuntevamme?

- Mikä on sinulle pyhää?

- Minkä puolesta voisit kuolla?

- Miksi on niin vaikeata tehdä oikein ja hyvää?

- Mikä on elämän tarkoitus?

- Mitä onni on?

- Mitä rakkaus on?

 

 

 

- Mitä on ihminen?

 

Ihminen on paljon muutakin kuin vain luuta, nahkaa ja lihaa. Tämän luultavasti voi allekirjoittaa meistä suunnilleen jokainen, mutta mitä se ”muu” sitten on, synnyttää erimielisyyksiä.

 

Sanoisin ihmisen olevan ennen kaikkea tietoinen henkinen olento, vaikkakin mielestäni henkistä ja fyysistä ei ole mielekästä eritellä, koska ne ovat yhtä ja samaa. Molemmat elämän puolet ovat toki aivan yhtä tärkeitä, sillä kokemaamme maailmaan tarvitaan kumpikin. Huomiomme on nykyisin keskittynyt lähes yksinomaan vain fyysiseen puoleen ja siksi mielelläni korostan henkistä näkökulmaa. Periaatteessa on aivan yhtä oikein sanoa kaiken olevan vain fyysistä tai vain henkistä – tai jotain siltä väliltä. Kyse onkin lähinnä siitä mitä halutaan painottaa. Tietoisuus kuitenkin luo materian, eikä toisin päin. Siten meillä on ruumis, koska olemme jollakin tietoisuuden tasolla saaneet sen aikaiseksi, eli emme suinkaan ole tietoisia olentoja ruumiimme ansiosta.

 

Ihminen on oman kokemuksensa luoja, kuten myös maailmansa luoja. Jokainen kokee maailman omalla tavallaan. Olipa kokemuksemme mikä tahansa, olemme aina jollakin tasolla hyväksyneet sen osaksi elämäämme. Ja koska kaikki on yhteydessä kaikkeen, ei maailmassa tapahdu mitään, mitä emme olisi jollain tavalla olleet osaltamme aiheuttamassa – niin hyvässä kuin pahassakin.

 

Fyysinen maailmamme on ulkoinen kuva meidän kollektiivisesta sisäisestä maailmastamme, sen kaikkine myrskyineen ja ristiriitoineen. Ihmisellä on valta muokata toimillaan maailma ulkoisesti haluamansa näköiseksi, mutta saavutettu ulkoinen lopputulos on alunperin lähtöisin ajatuksesta, eli ihmisen sisimmästä. Maailmamme kuvastaa ihmisten henkistä tilaa.

 

Ihminen on myös moniulotteinen ja ääretön olento – yksilö ei rajoitu pelkästään omaan ruumiiseensa. Ihminen on yhteiskunta. Ihminen on maailma.

 

 

 

- Mistä ihminen on tulossa?

 

Ihminen on aina tulossa jostakin ja menossa jonnekin. Joskus olisi terveellistä pysähtyäkin. Historiallisesti ja evolutiivisesti ihmisen menneisyys on melko selkeää, vaikkakin evoluutioteoriassa on mielestäni joitakin aukkoja. En usko esimerkiksi kaikkien eläinten kehittyneen yksisoluisista alkueliöistä, enkä varsinkaan usko kehityksen olleen lineaarista. Esimerkiksi läheskään kaikista eliöiden "välimalleista" ei ole olemassa fossiileja. Aikakaan ei ole lineaarista, joten prosessit voivat olla päällekkäisiä, samanaikaisia ja vieläpä useiden eri ulottuvuuksien yhteisvaikutuksia.

 

Ennen syntymäänsä ihminen kuitenkin oli arvatenkin jossain muualla kuin tässä maailmassa. Mitä todennäköisimmin elämämme ei ole meidän ensimmäisemme, eikä myöskään viimeisemme. Olisi kovin suurta tuhlausta, jos kaikki oppimamme asiat sekä ainutlaatuiset yksilölliset kokemukset heitettäisiin menemään kuoleman kohdatessa. Minkäänlainen logiikka ei sitä tue – varsinkin jos otetaan huomioon kokemamme maailman ällistyttävä laajuus, tarkkuus ja monenlainen ihmeellisyys, olisi kerta kaikkiaan käsittämätöntä, jos elämä sinänsä olisi vain yhden ainoa syntymän ja kuoleman välinen pihahdus. Jos tuntemamme maailma on jo näin ihmeellinen ja käsittämätön, mitä jääkään vielä ymmärryksemme ulkopuolelle! Se on mitä ilmeisimmin paljon enemmän ja paljon viisaampaa kuin koskaan pystymme kuvittelemaan. Siten elämässä riittää myös aina uutta ihmeteltävää.

 

Aikaa ei siis ole olemassa siinä mielessä, että kaikki muu nykyhetken lisäksi on kuvittelua. Aika on enemmänkin vain yksi koordinaattiakseli avaruudessa, kuten Einstein on todistanut. Tällöin kaikki tapahtuu samanaikaisesti ja "menneisyys" sekä "tulevaisuus" ovat aivan yhtä elävästi läsnä nykyhetkessä kuin juuri nyt kokemamme ympäristömmekin. Tässä mielessä elämme ”menneitä” elämiämme, kuten myös ”tulevia” elämiä tässä samaan aikaan nykyisen ohessa. Huomiomme on tällä kertaa kiinnittynyt tähän elämäämme ja olemme hyväksyneet tietyt reunaehdot, joita elämämme noudattaa. Monet rajoitukset juontuvat kuitenkin syvälle juurtuneista uskomuksistamme, joita muuttamalla moni nyt mahdottomaksi luokiteltu asia muuttuisikin mahdolliseksi.

 

Jos ja kun kaikki tapahtuu samanaikaisesti, on tietyssä mielessä mahdollista muuttaa myös menneisyyden vaikutuksia nykyhetkeen.

 

 

 

- Miksi me olemme täällä?

 

Pääasiassa oppiaksemme tuntemaan oman itsemme ja luodaksemme itsemme sellaiseksi kuin haluamme – kuten myös luodaksemme ympäröivän maailmamme suurimman visiomme mukaiseksi.

 

Olemme täällä siis oman itsemme takia, joka kylläkin sisältää myös toiset ihmiset sekä suuremman kokonaisuuden. Olemme täällä myöskin siksi, että olemme niin valinneet ja itse halunneet. Maailma jonka näemme ja koemme on meidän aikaansaamamme ja valitsemamme – olemme luoneet sen yhdessä. Kaikki on yhteydessä kaikkeen.

 

Yksilötasolla, yksittäisessä elämässä on tiettyjä ennen syntymää valittuja haasteita, kokemuksia, tavoitteita ja tehtäviä, jotka yksilö kohtaa elämässään.

 

 

 

- Onko olemassa jumaluutta?

 

Heti ensiksi tulee mieleen, että ehdottomasti – mutta perässä seuraa ajatus, että ei missään nimessä. Jumaluutta uskonnollisessa mielessä ei, mutta jotakin ääretöntä ja ikuista ihmisen käsityskyvyn tavoittamattomissa kylläkin. Voisin käyttää mieluummin termejä: ikuisuutta, äärettömyyttä tai elämää. ”Jumala”-sanaan liittyy aivan liikaa ennakkokäsityksiä ja oletuksia, jotta sitä olisi mielekästä käyttää lainkaan. ”Elämä” tarkoittaa pääasiassa samaa tai ainakin oleellisinta osaa ”jumalasta”.

 

Mielestäni ei ole kovinkaan oleellista pohtia, onko olemassa jonkinlainen superyksilö tai muu näkymätön voima, joka olisi suunnitellut universumin ja ohjaisi elämäämme. Eikä varsinkaan ole mielekästä yrittää muotoilla tämän superyksilön olemusta tai luonnetta meidän rajallisilla termeillämme ja erittäin rajallisella käsityskyvyllämme. Tiedämme kaikki, että elämä on tosiasia ja  me olemme siinä mukana. Oli joku tietty taho sitten aikaansaanut maailmankaikkeutemme tai ei, maailma on nyt olemassa ja me olemme osa sitä.

 

Jos joku kertoo kirjallisessa muodossa mikä tai millainen ”Jumala” (tai jumaluus) on, niin metsässä ollaan heti. Yksilöllä täytyy toki olla mahdollisuus saavuttaa ymmärrys ja yhteys ”jumalaan”, mutta se onnistuu vain yksilön kuunnellessaan omaa sisintään, joka itse asiassa on tuo ”jumala” jota tavoitellaan. Kaikki opetukset ja kirjoitetut kuvailut ovat parhaimmillaankin vain tienviittoja tai ensimmäisiä askelia, jotka kääntävät yksilön huomion omaan sisimpään. Uskonnoista ja kirjoista voi oppia paljon, mutta ei ole mitenkään hyödyllistä ottaa tekstejä kirjaimellisesti, vaan kehittää ajatuksia itse edelleen kriittisen suodatuksen jälkeen.

 

 

 

- Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?

 

Eipä juuri mitään. Kuolemassa kehon tihein osa jää tänne muiden ihmeteltäväksi, mutta tietoisuus ja sen mukana kehon kevyemmin värähtelevät, siis ei-materiaaliset osiot vaihtavat maisemaa – toiseen ulottuvuuteen, vähän niin kuin teemme nukahtaessammekin. Kuolemaa voisi verrata muodonmuutokseen toukasta perhoseksi. Ihminen sinänsä ei muutu miksikään heti kuoleman jälkeen, eli kiukkuiset pysyvät kiukkuisina ja iloiset iloisina. Kuoleman jälkeinen ympäristö, josta monet ruumiilliset huolet ovat ilmeisestikin poissa, auttaa kuitenkin yksilöä näkemään helpommin negatiivisten ajatusten ja käyttäytymisen vaikutukset, jolloin ihminen kylläkin muuttuu yleensä nopeasti miellyttävämmäksi.

 

Kuoleman hetkellä ihmiselle tapahtuu juuri niin kuin hän uskoo kuoleman hetkellä tapahtuvan. Kristityt tapaavat Jeesuksen ja muslimit Mohammedin. Jotkut vähemmän uskonnolliset saattavat tavata vaikkapa kuolleita sukulaisiaan.

 

Monelle voi olla täysi yllätys, että elämä jatkuukin kuoleman jälkeen ja joillekin saattaa kestää jopa vuosia ennen kuin he edes tajuavat ylipäätään kuolleensa.

 

On huomioitava, ettei kuolema ole elämän vaan syntymän vastakohta  – elämä on ikuinen. Siten ennen pitkää yleensä palataan aineellisen maailman pariin ja jatketaan kehitystä. Jotta kukin tilanne tulisi mahdollisimman tuoreena eteen ratkottavaksi, on tietoinen muisti tyhjennettävä. Kuolema on siis uusiutumisprosessi, jossa voidaan arvioida omia tekemisiään sekä pohditaan miten haluttaisiin toimia jatkossa. Rangaistuksella ei olisi tässä vaiheessa mitään funktiota, sillä meillä selvästikin on vapaa tahto, eikä sen käyttämisestä voida mitenkään rangaista elämän jälkeen. Jos joku on luonut maailman ja meidät, on hän luonut myös vapaan tahdon, jonka käyttämisestä rankaiseminen olisi pelkästään ilkeyttä.

 

Helvettiä ei ole olemassa. Sellaisessakin paikassa voi tosin käydä piipahtamassa, jos itse itsensä sinne ”tuomitsee”. Sieltäkin pääsee kuitenkin heti pois, kun vain niin haluaa ja päättää, eikä sellaiseen paikkaan ole mikään pakko mennä laisinkaan. Ikuisella kadotuksella ei kerta kaikkiaan olisi minkäänlaista järkevää tarkoitusta.

 

Ei ole myöskään olemassa taivasta tai nirvanaa sellaisena kuin yleisesti oletetaan: pelkkää loputonta autuasta olemista tai jopa identiteetin sulautumista lopullisesti kokonaisuuteen. Niin tylsää ei sentään kuoleman jälkeen ole luvassa, sillä kehittymistä ja laajenemista voidaan jatkaa loputtomasti. Tietysti halutessaan voi palata ”taaksepäin” tai aloittaa alusta.

 

 

 

- Miten maailmankaikkeus sai alkunsa?

 

Asia on monimutkainen. Riippuu ensinnäkin siitä, mitä ”maailmankaikkeudella” tarkoitetaan ja missä rajoissa. Luulen kuitenkin tiedemiesten olevan ainakin osittain oikeassa alkuräjähdysteoriansa kanssa. Eli luultavasti on olemassa ajan hetki, jolloin käsittämättömän tiheä piste räjähti ja meidän tuntemamme universumi sai alkunsa. Ongelmanahan tietenkin on, miten se piste sai alkunsa ja mikä sai sen räjähtämään. Yksi mahdollinen skenaario on alkuräjähdyksen ja loppurutistuksen (Big Bang ja Big Crunch) vuorottelu, jolloin painovoima vetää kappaleet lopulta yhteen ja tiivistyttyään käsittämättömän pieneksi pisteeksi se räjähtää uudelleen. Tosin teoria ei selitä, miten tämä piste sai alun perin alkunsa.

 

Otetaan mukaan ajan suhteellisuus, eli se tosiasia, ettei aikaa oikeasti ole olemassa. Tällöin kaikki tapahtuu samanaikaisesti ja aika on vain väline, jolla voidaan tutkia tiettyä kapeata aluetta erikseen. Lisäksi on huomioitava ikuisuus, sillä jossain on oltava muuttumaton perusta, jotta jotain voisi edes joskus ilmetä. Tietäähän tiedemieskin, ettei energiaa pulpahda tyhjästä, eikä energiaa myöskään koskaan häviä – se vain muuttaa muotoaan. Siten perimmäisessä mielessä maailmankaikkeudella ei ole alkua eikä loppua, vaan se on ikuinen. On sitten asia erikseen kysyä, miten maailmankaikkeus päätyi ottamaan nykyisen muotonsa.

 

Tietoisuus luo materian, eikä toisinpäin. Tässä mielessä yksilötasolla, meillä kaikilla on oma maailmankaikkeutemme ja se sai alkunsa silloin kun ensimmäistä kertaa avasimme silmämme. Näin maailmankaikkeus vain ilmestyi tai ilmaantui; ympäröivä todellisuutemme otti maailmankaikkeuden muodon. Tietysti taustalla oli tavalla tai toisella tietoinen valintamme.

 

 

 

- Mitä on sen avaruuden takana, jonka uskomme tuntevamme?

 

Mielestäni vaihtoehdot ovat kutakuinkin seuraavat: lisää samanlaista avaruutta, läpäisemätön seinämä tai muu ääriraja, tyhjyyttä, jotakin aivan muuta. Heti sen avaruuden rajan takana, jonka uskomme tuntevamme on tuskin ainakaan mitään muuta kuin tätä samaa avaruutta, sillä laitteiden kehittyessä on paljastunut aina vain lisää samanlaista. Kysymys onkin, että miten pitkälle tätä ulottuu? En voi keksiä, miten ainakaan minkäänlaista tarkkaa seinämää olisi olemassa, josta ei pääsisi enää eteenpäin. Luulen materian esiintymisen loppuvan jossain kohtaa, mutta tyhjää tilaa riittää äärettömästi. Jossain saattaa mahdollisesti tulla toinen materiaa sisältävä universumi vastaan – tai sitten ei.

 

On myöskin huomattava, ettei tuntemamme maailmankaikkeus ulotu nenäämme pidemmälle, sillä esimerkiksi auringon me näemme sellaisena kuin se oli useamman minuuttia sitten. Kun kurkistamme universumin laidoille, on näkemämme valo matkannut miljardeja vuosia ja siten näemme äärirajat sellaisina kuin ne olivat miljardeja vuosia sitten. Siinä ajassa on todennäköisesti monikin asia jo muuttunut. Eli emme todellakaan ”tunne” kovinkaan suurta osaa universumista.

 

Sitten on tietysti kysymys maailmankaikkeuden eri ulottuvuuksista ja rinnakkaistodellisuuksien olemassaolosta. Nykyiset supersäieteoriat, jotka pyrkivät selittämään maailmankaikkeutta, sisältävät oletuksen useammista ulottuvuuksista, joita ainakin eräässä näkemässäni versiossa oli kolmetoista. Tällöin esitetty kysymys muuttuu todella mutkikkaaksi ja jopa menettää mielekkyytensä.

 

 

 

- Mikä on sinulle pyhää?

 

Periaatteessa kaikki – kunhan kyseessä ei ole uskonnolliseen pyhyyteen viittaaminen. Monet uskonnot erottelevat estottomasti toiset asiat pyhemmiksi kuin toiset, mutta mielestäni tämä johtaa vain vääristelyyn asioiden tärkeydestä sekä tarpeettomaan kiistelyyn. Todellisuudessa on olemassa vain yksi asia, joka ilmenee kahtena tai useampana. Molemmat puolet tarvitaan: ei ole toista ilman toista. Hyvää ei voisi olla olemassa ilman pahaa. Neutraaliutta voisi ilmetä, mutta sekin olisi aivan toisenlaista, jos ei olisi olemassa hyvää eikä pahaa. Miksi kirota toinen ja ylistää toista, kun molemmat ovat osia samasta kokonaisuudesta? Tämä pätee niin ihmisiin kuin kaikkiin muihinkin mahdollisiin asioihin. En silti tarkoita, että maapallollamme olisi välttämätöntä esiintyä kurjuutta tai raakuutta, vaan että ainoastaan sen mahdollisuus on oltava olemassa.

 

Vaikka tietyllä tavalla kaikki onkin ”pyhää”, voisin sanoa esimerkiksi, että luonto, ihmiset, eläimet ja kasvit ovat pyhiä. Tässä mielessä mikään mielen tai kätten tuote ei ole pyhää, kuten tavarat, patsaat, rakennukset tai sanat. Mutta kaikki on yhteydessä kaikkeen ja siten mikään tuon kaiken osa ei ole toistaan pyhempi.

 

 

 

- Minkä puolesta voisit kuolla?

 

Miksi pitäisi kuolla jonkun puolesta? Kenenkään ei pitäisi joutua kuolemaan minkään puolesta. Jos olisi kuitenkin pakko, niin periaatteessa minkä tahansa puolesta, kunhan oma kuolemani olisi kokonaisuudelle hyödyllisempää kuin henkiin jäämiseni. Kokonaisuudella tarkoitan hyvin laajaa käsitettä, joka sisältää luonnon, eläimet, toiset ihmiset ja tietysti myös vahvasti itseni. Tällaisia kokonaisuuden puolesta kuolemisen tilanteita lienee kuitenkin todella vähän. Tietysti voisin kuolla jonkun läheiseni puolesta, vaikkapa panttivankitilanteessa, mutta sekin vaatisi arviointia kokonaisuuden kannalta.

 

Toisaalta voitaisiin ajatella nykyisellä ylikansoitetulla planeetalla olevan suotavaa kuolla vapaaehtoisesti, jotta luonto ei kärsisi ja toisille ihmisille riittäisi paremmin perustarpeita. Tuskin kukaan kuitenkaan tappaa itseään tämän takia, sillä ne jotka todella ymmärtävät maapallon ylikansoituksen merkityksen ja kokevat aitoa myötätuntoa, ymmärtävät myös että asialle pitää tehdä jotakin, eikä se onnistuisi enää kuoleman jälkeen. Toisekseen kenenkään ei tarvitse kuolla nytkään, vaan riittää kun pidämme huolen syntyvyyden kääntymisestä selvään laskuun. Elämää ei myöskään ole tarkoitettu tuhottavaksi, edes omalla kohdalla.

 

Sodassa kuolemista pidetään usein sankarillisena, mutta itse nimittäisin tuollaista toimintaa enemmänkin kapeakatseisuudeksi. Asiat pitäisi pystyä sopimaan ilman, että kenenkään tarvitsisi kuolla. Väkivallaton sopiminen vaatii periksi antamisen ja luopumisen taitoja, joissa ihmiskunnalla on vielä kehitettävää. Passiivinen vastarintakin on vaihtoehto, kuten Mahatma Gandhikin aikoinaan todisti.

 

Minkään pelkän ideologian takia ei kannata kuolla, eikä myöskään paetakseen ongelmia, sillä kuolema ei ratkaise niitä mitenkään. Jos päättää kuolla vapaaehtoisesti, on otettava huomioon tästä lähimmäisille aiheutuva suru, yksinäisyys ja muut ongelmat.

 

 

 

- Miksi on niin vaikeata tehdä oikein ja hyvää?

 

Jo pelkästään siksi, ettei oikeata ja väärää ole olemassa! Meillä on jokaisella omat käsityksemme oikeasta, mutta nekin muuttuvat jatkuvasti. On myös huomattava, että jokaisella on oma maailmankuvansa ja sen puitteissa kukin toimii omasta mielestään aina hyväksyttävästi ja siten myöskin oikein. Jos joku päättää toimia tietyllä tavalla, on hänen täytynyt toimintatapansakin hyväksyä.

 

Asiaa hankaloittaa entisestään se, että koemme yleensä itsemme ensisijaiseksi huomion kohteeksi ja monestikaan tämä ratkaisu ei osoittaudu kovin hedelmälliseksi. Eli itsekkyys sotkee kuvioita pahasti. Olisi erittäin tärkeätä ymmärtää syvällisesti yhteytemme luontoon ja toisiin ihmisiin – kaikki on yhteydessä kaikkeen. Tällöin toisen etu on myöskin oma etu ja siten oman edun käsite laajenee huomattavasti – samoin hyvinvoinnin määrä.

 

Tietyssä mielessä kokonaisuuden edun olisi suotavaa mennä yksilön edun edelle. Ei kuitenkaan siten, että tuloksena olisi ekodiktatuuri tai sairaalloista itsensä uhraamista. Lähinnä niin, että laajentaisimme itsemme määritelmää käsittämään muutakin kuin vain oman ruumiimme. Jos mieltäisimme itsemme maailmaksi, syvästi sen osaksi ja riippuvaiseksi luonnosta sekä toisista ihmisistä, olisi toisille hyvän tekeminen samalla itsensä auttamista ja hellimistä. Eli itsekkyys ei sinänsä ole niin kauheaa, pitää vain laajentaa itsensä määritelmää kattamaan kaikki mahdollinen!

 

Toisaalta, eihän hyvän tekeminen ole mitenkään vaikeaa. Jostain syystä vain kiinnostuksen kohteemme ovat yleensä jossain aivan muualla, useimmiten omassa välittömässä läheisyydessämme ja tästä syntyy ristiriita hyvän tekemisen kanssa. Jostain syystä uskomme voimakkaasti hyvän tekemisen olevan aina uhraus ja siten sen olevan aina jotenkin itseltä pois. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Tietysti jos luulee hyvän tekemisen tuottavan haittaa itselleen, ei se kokemuksena voi ollakaan muuta kuin negatiivinen. Ihminen luo oman kokemuksensa ja sen määritelmän.

 

Oleellinen syy hyvän tekemisen ”vaikeuteen” on myös nykyihmisen ainainen kiire, jolloin ei jää aikaa pohtia tekojensa vaikutuksia, eikä suunnitella saatikka toteuttaa uudenlaista elämän suuntaa. Kiireen keskellä ihminen toimii niin kuin on aina ennenkin tottunut toimimaan. Tosin tottumus ohjaa elämää vahvasti ilman kiirettäkin, mutta kiireen puuttuminen vapauttaa selvästi resursseja tiedostamaan oman urautuneisuutensa.

 

 

 

- Mikä on elämän tarkoitus?

 

Tämä on hyvä kysymys etenkin siksi, ettei siihen voida koskaan antaa tyhjentävää sanallista vastausta ja siten sitä tullaan pohtimaan ikuisena kysymyksenä jatkossakin. Tähän olisi jokaisen hyvä löytää oma vastauksensa ja vieläpä omasta sisimmästään, eikä tuudittautua toisten antamiin sepustuksiin. Sanalliset selitykset johtavat vain harhaan, jos niistä ryhtyy pitämään sokeasti kiinni.

 

Elämämme alkaa syntymällä, leikimme jonkin aikaa muovileluilla, käymme koulua 10-20 vuotta, teemme töitä ankeassa tehtaassa 40 vuotta, jonka jälkeen yhteiskunta ilmoittaa meille olevamme tarpeettomia, jäämme eläkkeelle ja kuolemme pois. On erittäin hyvä kysyä, mikä oli tämän kaiken tarkoitus? Ihmisiä kidutetaan ja tapetaan uskonnollisista, ideologisista tai monista muista syistä. Ihmisiä orjuutetaan työskentelemään 16-tuntisia työpäiviä kamalissa olosuhteissa vain siksi, että me länsimaalaiset saisimme halpoja turhakkeita. Ja mikä on tämän tarkoitus?

 

Olen toisaalta aina ihmetellyt miksi tämä kysymys on olevinaan niin kovin vaikea. Luultavasti kysymyksen historiallisuus ja aiheen laajuuden kokemus antavat sille mystisen vaikutelman. Mielestäni vastauksen ei tarvitse olla välttämättä vaikea taikka monimutkainen, eikä myöskään varsinkaan sanallinen.

 

Elämä on tietyssä mielessä väline, siinä missä mikä tahansa muukin asia. Väline taas mahdollistaa jonkin asian toteutumisen. Aivan kuten kynän tarkoitus on mahdollistaa kirjoittaminen tai piirtäminen, on elämän tarkoitus mahdollistaa elämän kokeminen. Tämä ei tietystikään kerro vielä paljoakaan, mutta elämän kokonaisuudessaan pukeminen sanoiksi on täysin mahdoton tehtävä. Tietyssä mielessä elämän tarkoitus on elämä itse.

 

Yksilötasolla ja ihmisen näkökulmasta elämän tarkoituksena on oman itsensä kehittäminen ja itsensä kokeminen. Kukin tietysti myös asettaa omat henkilökohtaiset tavoitteensa omassa elämässään, mutta aina lopputuloksena on yksilön kehittyminen, tietoisuuden laajeneminen ja kokemuksien rikastuminen. Oli elämä minkälainen tahansa, on se aina ainutlaatuinen kokemus ja siten yksilölle poikkeuksetta myöskin arvokas. Tosin tämä kaikkien kokemuksien arvokkuus ei oikeuta sortamiseen.

 

Elämä on ikuinen, sillä ei ole alkua eikä loppua. Elämän vastakohta ei ole kuolema – elämällä ei ole vastakohtaa.

 

 

 

- Mitä onni on?

 

Onnea on tietysti monenlaista, mutta en halua tässä käsitellä sellaista onnea, joka kohtaa ihmisen lottovoiton hetkellä, sillä sellainen onni ei ole pysyvää, eikä siten ole todellista onnea lainkaan. Todellinen onni on sisäinen tila. Ihminen on syvästi onnellinen, silloin kun hän ei ole mitään muuta – onnellisuus on ihmisen perustila. Siten pitäisi ennemminkin puhua siitä, mikä estää ihmistä olemasta onnellinen kuin että mikä ”aiheuttaa” onnellisuuden.

 

Onnea ei voi saavuttaa etsimällä, sillä silloin kun ihminen etsii onnea, hän samalla viestittää ettei ole onnellinen. Heti kun etsiminen lakkaa, ihmisestä tulee onnellinen, koska hän ei enää kiellä olevansa onnellinen. Onnellisuus ei siten ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista, vaikkakin perustarpeiden turvaaminen antaa mielenrauhan pakollisista hoidettavista asioista ja siten mahdollistaa paremmin mielen hiljentymisen jatkuvasta hälinästään – eli onnellisuuden kokemisen.

 

Joskus esimerkiksi erittäin kaunis maisema saa mielen täysin pysähtymään, eikä ajatuksissa liiku yhtään mitään. Sitä vain haltioituneena hämmästelee näkymää ja tietyllä tavalla sulautuu koko olemuksellaan vallitsevaan nykyhetkeen. Tarkkailijaa ei enää ole – on vain maisema. Tällöin onnellisuuden kokemus on väistämätön.

 

Silloin kun ihminen kokee olevansa onnellinen, on se sielun tapa hihkaista: ”Täällä!”. Kun ihminen on onnellinen, on hänellä kaikki hyvin ja hän on hyvässä harmoniassa sielunsa, ruumiinsa ja muiden "osioittensa" kanssa.

 

 

 

- Mitä rakkaus on?

 

Rakkaus on paljon muutakin kuin vain kahden ihmisen välinen tunne. Se on itse asiassa maailmankaikkeuden rakennusaine ja perusta – ilman rakkautta ei olisi mitään. Rakkaus rakentaa, laajenee ja lisääntyy jatkuvasti – loputtomasti.

 

Rakkaus on siitä erikoinen energia, että se ei koskaan vähene, vaan annettaessa rakkautta sen määrä lisääntyy entisestään myös antajalla. Jos ei rakasta itseään, ei ole rakkautta jota antaa eteenpäin. Rakkautta ei myöskään voi opettaa.

 

Rakkaus ei vaadi mitään, se ei siis ole omistamista. Rakkaus ei myöskään ole nautintoa. Esimerkiksi parasta mitä parisuhteessa voi toiselle opettaa on, että tämä voi olla onnellinen ilman puolisoaankin. Tällöin menettämisen pelko poistuu ja jäljelle jää vain vapaa toisistaan iloitseminen.

 

Kun rakastaa jotakin, kuvastaa rakkauden kohde jotakin rakastajasta itsestään. Rakkauden kohteessa näemme ominaisuuksia, joita arvostamme suuresti ja jotka voimme nähdä potentiaalisena osana omaa itseämme.

 

Rakkaus ei ole ajatusta – ajatus ei voi koskettaa rakkautta. Jos ihmisessä on rakkautta, hän ei koskaan tapa toista ihmistä, eikä eläintä.

Henrik Varpiala