Elämä kilpailun keskellä
 
 
Elämme jatkuvassa kilpailun melskeessä. Kilpailemme milloin mistäkin: urheilusuorituksista, työpaikoista, omaisuudesta, arvostuksesta ja ylipäätään kaikenlaisesta paremmuudesta. Laajemmalla suurennuslasilla voidaan huomata arjen muodostuvan erilaisten kilpajuoksujen jatkumosta, johon liittyy myös taistelua aikaa vastaan ja viime kädessä oman itsensä kanssa kilpailua.
 
Vertaamme jatkuvasti omaa nykyistä itseämme siihen muistikuvaan, joka meillä on entisestä minästä. Saatamme harmitella kuukausitolkulla menneitä valintoja, tekoja, sanoja. Tämän lisäksi meillä on paljon erilaisia käsityksiä millaiseksi meidän tulisi muuttua tulevaisuudessa, varsinkin kun näitä malleja suolletaan ympäristöstämme meihin taukoamatta. Nämä ristiriitoja aiheuttavat paineet syöksevät nykyhetken tapahtumat myrskyisään kaaokseen, joka johtaa vähintäänkin stressiin ja pahimmillaan paniikkihäiriöön tai lamaannuttavaan masennukseen. Miksi meidän pitää aina tulla joksikin, miksi emme koskaan voi vain olla mitä olemme?
 
Arvatenkin yhteiskunnassamme kilvoittelun ja joksikin tulemisen piirteet ovat vallitsevia ja siten ne ovat pitkälti myös opitun käyttäytymisen tulosta. Itse asiassa elämme kilpailun ja taistelun yhteiskunnassa, joka ei pysyisi pystyssä ilman kilpailua ja pienelle ryhmälle edun saavuttamista tuhansien muiden ihmisten kustannuksella. Yhteiskunnassamme ei ole mahdollista saavuttaa etua suurille massoille, vaan aina edunsaajia suurempi joukko on se toinen osapuoli, joka vastaanottaa muutoksen haittavaikutukset. Jos joku uudistus näyttäisi olevan kokonaisuutena positiivinen, on siitä todennäköisesti vähintäänkin haittaa luonnolle, jonka takaisinkytkentä ihmiseen romuttaa saavutetun hyödyn korkojen kera - ennemmin tai myöhemmin. Jos taas kyseessä on ympäristön kannalta suotuisa projekti, joka ilman muuta on kokonaisuudelle edullinen ja kasvaa myös taloudellisesti korkoa luonnon hyvinvointina, pidetään sitä kuitenkin päätöksentekohetkellä taloudellisesti kannattamattomana investointina. Luonnon hyvinvointi ei taloudellisesti koske sijoittajaa ja näin on paljon kannattavampaa ulkoistaa ympäristöhaitat yhteiskunnan maksettaviksi. Lopputuloksena luonto saastuu, ihmiset voivat psyykkisesti huonommin, valta ja hyvinvointi keskittyy yhä jyrkemmin yhä harvemmille - iloisena kuitenkin ilmoitetaan talouskasvun kiihtyneen.
 
Näin olympialaisten jälkeen monilla on varmasti tuoreessa muistissa urheilukisat (tai siis niillä jotka kisoja seurasivat). Yksi voittaa ja kymmenet, elleivät sadat muut jäävät tuntemaan häpeää, huonommuutta, harmistuneisuutta, ahdistusta. Kaikki tämä useiden miljardien eurojen näytelmä vain yhden ihmisen ja hänen edustamansa kansakunnan itsetunnon räjäyttämiseksi ekstaasiin sekä egon laajentamiseksi koko maailman kattavaksi: tämä yksilö on maailman paras! Tässä toistuu yhteiskunnan selkäranka: tee useiden muiden elämä pitkäksi aikaa kurjaksi ja voita itsellesi hetkeksi hyvä olo. Olemme ymmärtäneet homman aivan väärin päin. Selvällä ja yksinkertaisella logiikalla huomaamme lopputuloksen jäävän reippaasti pakkaselle. Jos käyttäisimme elämässä keinoja, jotka tukisivat toinen toisiamme, iloitsisimme toisen menestymisestä, jakaisimme iloisuutta ympärillemme ja auttaisimme toisiakin saavuttamaan saman onnen, kääntyisivät vaikutukset jyrkkään nousuun. Tuo nousu olisi kiihtyvästi eksponentiaalinen, joka laajasti toteutettuna vaikuttaisi kaikkiin ihmisiin ympäri maailman.
 
Kilpailuyhteiskunnassa kilpailutetaan luonnollisesti myös työnteko. Seurauksena on vaikkapa rakennustyömaalla, että mitä ovelammin yritys kiertää veroja, käyttää laitonta alipalkkaista ja ammattitaidotonta työvoimaa, suosii ylipitkiä ja laittoman raskaita työpäiviä mahdollisimman vähäisellä työntekijämäärällä, panostaa mahdollisimman vähän turvallisuuteen, sitä paremmat mahdollisuudet yrityksellä on saada kilpailutettu urakka. Lopputuloksena on mm. työmoraalin kuoleminen, työntekijöiden elämän kurjistuminen, työn laadun heikentyminen, erilaiset vaaratilanteet, lisääntyneet ympäristöongelmat ja ihmisoikeuksien härski rikkominen. Ja taas iloisesti ilmoitetaan talouskasvun kiihtyvän.
 
Miksi siis haluaisimme kilpailla toisten kustannuksella, kun voisimme elää toisten iloksi? Mielestäni tähän ei voi löytyä hyvää selitystä. Hyvä uutinen kuitenkin on, ettei kilpailusta luopuminen ole mitenkään mahdotonta, vaikka kaikki muut jatkaisivatkin kilpailemista. Kilpailun loppuminen vie stressin mennessään ja toisten ilahduttaminen lämmittää myös omaa sydäntä. Elämän suurimpia paradokseja onkin antamisen rikastuttava vaikutus: mitä enemmän annat sitä enemmän saat.
 
  -  5.9.2004
 
* Vihreän polun julkaisu: Elämä kilpailun keskellä

Henrik Varpiala