Viisausyhteiskunta
 
 
Kutsumme yhteiskuntaamme tietoyhteiskunnaksi tai informaatioyhteiskunnaksi ja yleensä olemme tästä tittelistä myöskin hyvin ylpeitä. Kyseiset arvonimet ovat varsin kuvaavia, sillä meiltä ei tosiaankaan puutu tietoa eikä informaatiota - pikemminkin puhutaan jo informaatioähkystä. Tohtoreitakin meiltä valmistuu ennätysmääriä, Internet laajenee edelleen ja uutisvirta lisääntyy jatkuvasti.
 
Kaiken järjen mukaan maailmassa pitäisi olla asiat järjestyksessä, sillä tietotaitoa minkä tahansa ongelman ratkaisemiseen luulisi jo löytyvän. Laskelmien mukaan ruokaa riittäisi nykyisestä tuotannosta jokaiselle maailman ihmiselle, rahaa maailmassa on yllin kyllin, ympäristöystävällinen teknologia on jo keksitty sekä tiedämme myös hyvin pitkälti kemikaalien ja muiden aineiden ympäristövaikutuksista. Tiedämme myös sosiaalisten paineiden rajoittamisen tärkeydestä sekä suvaitsevan työpaikan ilmapiirin merkityksestä. Ymmärrämme lapsuuden olosuhteiden kauas juontuvat vaikutukset sekä tiedostamme esimerkin voiman.
 
Yhä enemmän ihmetyttää, miten hyvin asiat maailmassa ovatkaan - mehän elämme varsinaisessa paratiisissa! Kaikkea riittää kaikille, eikä keneltäkään mitään puutu. Monen kokemus taitaa silti olla esitetystä kuvauksesta poikkeava. Miksi maailmassa sitten on esimerkiksi köyhyyttä ja ympäristötuhoa? Jotainhan sittenkin täytyy vielä puuttua - viisautta. Viisautta käyttää sitä omaamaansa tietoa ja taitoa kokonaisuudelle hyödyllisellä tavalla, viisautta tuntea myötätuntoa toisia ihmisiä ja luontoa kohtaan, viisautta nähdä ja kokea maailma ennen kaikkea yhtenä kokonaisuutena, viisautta ajatella itse ja vieläpä kriittisesti, viisautta olla avoin uudelle ja ottaa menneisyydestä opikseen.
 
Meillä tosiaankin on jo kaikki eväät toteuttaa globaali yhteiskunta, jossa ei olisi nykyisenlaista kurjuutta, eikä tämä tavoite ole mitenkään kaukana. Tarvitaan vain painopisteen muutos tiedosta - viisauteen. Ne eivät suinkaan tarkoita samaa asiaa, eivätkä edes välttämättä liity mitenkään toisiinsa, sillä täysin vailla kirjatietoa oleva ihminen voi olla hyvinkin viisas. Viisautta arvioitaessa tekniikan tuplatohtori ja muusta yhteiskunnasta eristyksissä elänyt luonnonkansan heimolainen ovat samassa lähtökuopassa. Vaikkakin luonnonkansan edustaja saattaakin olla todennäköisempi ennakkosuosikki, varsinkin jos mittarina käytetään kokonaisuuden käsittämistä ja luonnon merkityksen ymmärtämistä.
 
Nykyisen koulujärjestelmän tuloksena lapsista kasvaa kahdentoista opiskeluvuoden jälkeen käveleviä tietosanakirjoja, jotka hakeutuvat yleensä edelleen jatkokoulutukseen ja pyrkivät siten paisuttamaan päässään lymyävän termistöopuksen sivumäärää. Mitä hyötyä on vaikkapa tunnistaa piirretyistä kuvista kaikki mahdolliset tinttilajit nimeltä, jos ei lainkaan pohdita lintujen merkitystä itselle ja kokonaisuudelle eikä oteta lintuja huomioon jokapäiväisessä elämässä? Toki koulut kertovat ekosysteemeistä ja niiden herkkyyksistä, mutta mitä se sitten todella oikeasti merkitsee, avautuu vasta kunkin oppilaan päässä. Tämän käsityksen muodostumista ei mitenkään tueta eikä siihen kannusteta, vaikka se olisi kuitenkin kaikkein tärkeintä - se olisi viisautta.
 
Voi olla, että lukuisilla eri osa-alueilla pitäisi vielä monen asian muuttua, jos haluaisimme tehdä maailmasta tasapainoisen ja yhteiskunnastamme viisausyhteiskunnan. Silti on varsin lohdullista huomata kaiken tarvitsemamme välineistön olevan jo olemassa, se vain odottaa käyttäjäänsä. Muutos on hyväksyttävä ennen kaikkea oman itsensä kohdalla, sillä se on lopulta ainoa mikä puuttuu. Kaikki muu järjestyy sen jälkeen omalla painollaan, vanhan kunnon syy- ja seuraussuhteen lain mukaisesti. Kun muutumme itse, muuttuu myös toimintamme.
 
  -  15.4.2005
 
* Vihreän polun julkaisu: Viisausyhteiskunta

Henrik Varpiala