Tämä sivu PDF-dokumenttina: turuntauti.pdf
|
Sisällys:
”Jokainen matka kaupungin halki on koettava kuin jännittäväksi kirjoitettu romaani. Jokaisen askeleen on synnytettävä uusia jännitteitä, tuotettava uusia oivalluksia, sen on annettava jotain uutta. […] Kunkin osan monimuotoisuuden ja vuodenaikojen myötä vaihtelevan sopusuhtaisen kokonaisuuden on määritettävä kaupungille ominainen kokemusmaailma. […] Kun kaupunki on rakennettu niin kuin jännittäväksi kirjoitettu katkeamaton romaani ihmistä, toisin sanoen jalankulkijaa varten, selviytyminen ei enää vaadi pakoa kaupungista. Autosta irtautuminen helpottuu huomattavasti. On helpompaa omistautua jälleen ihmisille, yhteiskunnalle ja ympäristölle, sen sijaan että kiiruhtaisi joidenkin houkuttimien perään, niin kuin aasi ajurinsa pitelemän porkkanan perään.”[1] Yllä oleva kuvaus on professori Hermann Knoflacherin käsitys siitä, mitä hyvältä kaupunkirakentamiselta vaaditaan. Knoflacherin ohjeiden mukaan onkin Saksassa elvytetty kaupunkeja inhimillisemmiksi ja monipuolisemmiksi. Vähemmän runollisesti voitaisiin sanoa, että laadukas ympäristö vastaa myös käyttäjiensä esteettisiin tarpeisiin. Ihmisen kyky samastua paikkaan ja paikan merkitys identiteetin luojana ovat tärkeitä tekijöitä kaupunkirakentamisessa.[2] Miksi sitten Suomen Turku ei ole onnistunut saavuttamaan näitä ihanteita, vaan on pikemminkin surullisen kuuluisa kaupunkikuvastaan? Turusta on sanottu tulleen sotien jälkeen ”tylsämielinen kaupungin irvikuva”[3] ja että Turun ”keskustan uusinta kaupunkikuvaa leimaa toisaalta monotonisuus, toisaalta repaleisuus ja konfliktinomaisuus”[4]. Sanonta ”Turun tauti” on levinnyt kieleen ja siten Turusta on tullut huonon kaupunkirakentamisen esimerkki koko Suomessa, vaikkei sellainen ole tuntematonta muissakaan kaupungeissa. Osasyynä maineelle voi olla, että Turulla on Suomen vanhimpana kaupunkina enemmän valtakunnan tason merkitystä kuin monilla muilla kaupungeilla ja siksi sen kaupunkikuvan muuttaminen saa enemmän huomiota. Maineelle voidaan kuitenkin löytää muitakin syitä. Kivistö tiivistää: ”kulttuuriympäristön sumeilematon hävittäminen […] on sittemmin vähemmän mairittelevasti nimetty ’Turun taudiksi’. Tämän ’taudin’ oireisiin kuuluvat myös väärinkäytökset ja epäselvyydet kunnallisessa päätöksenteossa ja erityisesti kaavoitus- ja rakennuslupa-asioissa.”[5] ’Turun taudin’ ei myöskään voida sanoa olevan ohi, vaikka sen tunnetuinta kautta olivat 1960- ja 1970-luku. Viimeksi joulukuussa 2002 taisteltiin keskiaikaisen Turun alueelle rakennettavista Rettiginrinteen kerrostaloista, joita vastustamaan nousi kansanliike. Talojen katsottiin pilaavan Aurajoen ns. kansallismaiseman ja yksityistävän näkymät Vartiovuoren näköalapaikalta vain kerrostalojen yläkerrosten asukkaiden käyttöön peittämällä näköalan. Huolenaihe ei ole uusi, sillä jo vuonna 1964 Turussa valitettiin korkeiden kerrostalojen peittävän Turun kukkulat näkyvistä ja ”kutistavan” ne samalla, kun kaupunkikuva muuttui yhä sekasortoisemmaksi. Myös näköalapaikkoja on samalla menetetty kerrostaloille. Rettiginrinteen taloista käytiinkin pitkä kiista valituskierteineen, ja lopulta talosuunnitelmaa muokattiin hieman mm. kerrosluvun ja -sijoittelun osalta. Odotettavissa kuitenkin on, että muutokset eivät vaikuta käytännössä talojen korkeuteen, joka oli kiistan keskeinen aihe[6]. Ilmiö on siis jatkuvasti ajankohtainen kaikille Turussa asuville, sillä uusia tapauksia ilmenee tasaisin väliajoin ja edellistenkin jäljet pysyvät kaupunkikuvassa hamaan tulevaisuuteen. Tähän ympäristöongelmaan törmää Turussa joka päivä ja se vaikuttaa asukkaiden hyvinvointiin kaupungissa aivan kuten mikä tahansa luonnontieteellinen ympäristöongelmakin vaikuttaisi. Ilmiöstä on sitä paitsi muotoutunut myös luonnontieteellinen ongelma erityisesti 1980-luvulla ja sen jälkeen, sillä ihmisen kulttuuriympäristöjen lisäksi se on uhka myös arvokkaille luonnonympäristöille, joista esimerkkinä mainittakoon Ruissalon kansallispuisto.[7] Tarkoitukseni on tässä tutkielmassa luodata ilmiötä ”kirjallisuuden valossa” eli tutkia eri kirjoittajien tarjoamia syitä ja mahdollisia ratkaisuja ongelmaan. Näkökulmana tutkielmassa on kaupungin asukkaan toimijuus, Klamin ja Paason argumentoima kansalaisen vaikuttamismahdollisuuksien kriisi[8]. Mitä ongelman eri osatekijät ovat merkinneet ja merkitsevät tavalliselle kansalaiselle ja hänen mahdollisuuksilleen vaikuttaa omaan elinympäristöönsä? Millainen menneisyyden painolasti yhä edelleen pitää Turun tautia hengissä ja estää asukkaiden vaikuttamista? On kuitenkin ensin syytä kiinnittää kahteen asiaan. Ensimmäinen on asukkaan määritelmä. ’Turun taudin’ kaltainen ilmiö nimittäin jakaa ihmiset helposti kahteen leiriin: hyötyjiin ja häviäjiin. Hyötyjinä ovat Paason mukaan erityisesti liikemiespiirit, häviäjinä ns. tavalliset kaupunkilaiset[9]. Tarkoitankin tutkielmassa asukkaalla tavallista ihmistä, joka ei omista tontteja, jotka voisi saneerata esimerkiksi liike- tai kerrostaloiksi, eikä voi muuten saada ilmiöstä huomattavaa taloudellista hyötyä, mutta joka joutuu elämään ilmiön vaikutuspiirissä. Toinen huomionarvoinen asia on, että olen valinnut tutkimukseni painopisteeksi Turun ruutukaava-alueen ilmiöt. ”Turun taudista” on olemassa lähiöihin kohdistuva muunnos, mutta työn suppeus vaatii rajauksen asettamista. Keskustassa ilmiö on ollut rajumpi ja merkittävämpi alueen tonttien korkean rahallisen arvon ja toisaalta alueen historiallisten arvojen vuoksi ja tämän vuoksi käsittelen työssäni tätä aluetta. Ensisijaisina lähteinäni on kolme teosta, jotka muodostavat tulkinta-ajankohtineen myös ajallisen jatkumon: professori Hannu Tapani Klamin ”Turun tauti: kansanvallan kriisi suomalaisessa ympäristöpolitiikassa” vuodelta 1982, Turun entisen ensimmäisen apulaisasemakaava-arkkitehdin, nykyisen yleissuunnitteluarkkitehdin Jukka Paason ”Uusin Turun tauti” vuodelta 1991 sekä Markus Kivistön Kulttuurihistorian pro gradu ”Vanha pois uuden tieltä: vanhojen rakennusten purkaminen ja suojelukiista Turussa vv. 1956-1976” vuodelta 1999. On huomattava, että ainoastaan Kivistön tulkinta on tieteellisessä ulkoasussa, mutta koska tutkin ilmiön tulkintoja, tämä ei ole keskeinen lähteiden valinnan kriteeri. Lisäksi käytän apuna ns. triangulaatiota. Tämä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että eri aikoina eri lähtökohdista tulkintansa laatineet kirjoittajat vahvistavat ristiin toistensa lausunnot, jolloin argumentit saavat toisiltaan tukea. Niinpä teosten tulkinnat painottavat asioita eri tavoin, mutta ilmiön syyt ovat kirjoittajille pääasiallisesti yhteiset: ’Turun tauti’ syntyy yhteiskunnallisen murroksen, kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin, lakien ja niiden sovellusten, kaavoituksen (tai sen puutteen) sekä kunnallispolitiikan kiemuroiden yhteisvaikutuksesta. Paaso ja Klami ovat yhtä mieltä siitä, että kyseessä on kansalaisyhteiskunnan kriisi.
Yhteiskunnallinen murros ja funktionalistinen kaupunkisuunnittelu Kivistön mukaan Suomen sodanjälkeinen yhteiskunnallinen murros, nopea ja raju modernisaatio sekä muuttoliike maalta kaupunkiin vaikuttavat vahvasti Turun taudin taustalla. Sotakorvaukset, väestönkasvu ja muuttoliike kasvattivat sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Turun väkimäärää luoden painetta rakentamiselle, joskin Turku on pysynyt kasvukeskuksena pitkään myöhemminkin. Ajan funktionalistinen ilmapiiri sen sijaan antoi muodon tuon paineen sanelemalle rakentamiselle. Mallia katsottiin Yhdysvalloista, missä ihailtiin tehokkuutta ja autoa. Koulutusjärjestelmän teknistyminen saattoi vaikuttaa myös arkkitehtuurin etääntymiseen käsityksestä, jonka mukaan arkkitehtuuri on itse asiassa erikoislaatuinen taidemuoto. Alvar Aaltokin kuvasi tuolloin Turkua puutalovaltamereksi, jolla on valtava kehityspotentiaali.[10] Tuloksena oli nopeaa, tehokasta purkamista – Kivistön mukaan kiihkeimmillään 400 rakennusta vuodessa katosi Turun keskustasta. Mielestäni jo purkumääräkin kertoo, etteivät kaikki puretut talot suinkaan olleet huonokuntoisia ja käyttökelvottomia, vaan purkamisen syy oli muualla, ja näin on todettu olleenkin. Rakennussuojelua ei huomioitu turkulaisessa kaupunkisuunnittelussa ennen vuotta 1976, vaikka jo 1950-luvulla Turku-seura alkoi tuoda julki myös turkulaisen yleisön (usein kriittistä) kantaa asiaan. Turun rakennusjärjestys salli hyvin tehokkaan rakentamisen, ja korkeilla rakennusoikeuksilla edistettiinkin saneeraushalukkuutta modernisaation ihanteiden mukaan. Puretun tilalle tuli niin ikään nopeaa ja tehokasta elementtirakentamista, sekä asuin- että liikerakennuksia. Turun keskustan kasvot muuttuivat täysin. Lisäksi rakennukset suunniteltiin ”kertakäyttöisiksi”. Vuoden 1965 yleiskaavaluonnoksessa rakennusten keskimääräiseksi käyttöiäksi määriteltiin 55 vuotta. Helpon elementtirakentamisen myötä myös rakentamistaidon ja -perinteen sallittiin unohtua. [11] Kaupunkikuvan epäyhtenäisyyttä vanhan ja uuden sekoittuessa ei pidetty pahana, sillä kaupungin katsottiin olevan jatkuvassa muutoksen tilassa. Rakennusten tuli edustaa omaa aikaansa, ja yhtenäisyyteen pyrkiminen tulkittiin menneisyydessä elämiseksi. Lisäksi katsottiin, että vain uusi ja käytännöllinen saattoi olla kaunista, mikä teki vanhoista rakennuksista suunnittelijoiden silmissä rumia. Looginen jatko tälle ajatukselle oli, että vanhojen rakennusten säilyttäminen olisi kuriositeettien museointia jälkipolville. Vanhoilla rakennuksilla ei nähty olevan käyttöarvoa niiden kunnosta riippumatta. Innokkaimmat visioijat olivat sitä mieltä, että Turun historiasta ei ole tarpeen säilyttää muuta kuin ikoneiksi muodostuneet Turun linna, Luostarinmäki ja Tuomiokirkko. Munro toteaa, että ”äärimmäisempi funktionalismi teki aikaisempia koristeellisia tyylejä vastaan noustessaan sen virheen, että oletti jokaisen funktonaalisen rakennuksen olevan sellaisenaan ilman muuta myös kaunis”. Estetiikalla on kuitenkin oma funktionsa, joka näin laiminlyötiin. [12] Liikenne oli tehokkuuden toinen keskeinen elementti ajan rakentamisessa. Turun asemakaava-arkkitehti Laisaari arvioi vuonna 1956, että auto tulee olemaan mahtitekijä myös Turun asemakaavaa laadittaessa, ja 1962 hän lausui: ”Amerikassa näkee polkupyöriä vain lasten leikkikaluina eivätkä [ne] muodosta mitään liikennekysymystä”. Moottoriajoneuvojen uskottiin korvaavan muun kaupunkiliikenteen täysin. Näin ei käynyt, mutta Turun asukkaat yleisesti ja Turun kevyt liikenne erityisesti kärsivät tästä virhearviosta vieläkin. Vuonna 2001 Turun kenties suurimman pyöräilevän väestönosan, opiskelijoiden, edustajat luovuttivatkin tilanteen parantamista vaativan Liikennepoliittisen manifestin Turun päättäjille[13]. Arkkitehtoniset suuntaukset ja yhteiskunnan trendit ovat kietoutuneet kansalaisten elämään. Ihmiset elävät ajassa. Kuitenkin Turku-seurassa jo 1950-luvulla ensimmäisen muotonsa saanut, 1976 mielenosoitukseksi muuttunut[14] ja edelleen jatkuva kaupungin asukkaiden kritiikki Turun rakentamispolitiikkaa vastaan kertoo, etteivät asukkaat ole aina tunteneet trendiä omakseen. Funktionalismiaalto on kuitenkin jo historiaa – miksei siis ’Turun tautikin’? Funktionalismin perintö kuitenkin elää edelleen – erityisesti autokaupungin ja tehokkuusvaatimusten muodossa. Vanhoista rakenteista on vaikea päästä eroon. Kuitenkin tämä vaikeus on valikoiva: uskon, että historiallisista kivirakennuksista ja puutaloista päästiin paljon helpommin eroon kuin kertakäyttöisiksi suunnitelluista elementtitaloista tullaan pääsemään. Toisaalta taas on selvää, ettei pelkkä arkkitehtoninen suuntaus yksin riitä selittämään Turun kaupunkirakentamisen sotienjälkeistä historiaa.
Kivistön mukaan kaavoitus oli modernisoitumisen tärkein työkalu[15]. Onkin syytä pohtia kaavoitusta ja rakentamista koskevien lakien osuutta ongelmassa, mikä painottuukin erityisesti Klamin teoksessa. Onko vika huonoissa laeissa? Turussa kaavoitus ja lakien tulkinta on kuitenkin saanut kirjoittajien mukaan tavallista erikoisempia piirteitä, mikä mielestäni edelleen horjuttaa kansalaisen luottamusta yhteiskuntaan ja kaventaa hänen mahdollisuuksiaan lausua mielipiteensä. Yleiskaavan puute ilmiön yhtenä osatekijänä painottuu Kivistön ja Paason tulkinnoissa vahvasti. Yleiskaavan puuttuessa rakentaminen eteni Turussa tontti kerrallaan. Asemakaavamuutosten tulva paisui lopulta niin suureksi, että 1959 koko keskusta julistettiin rakennuskieltoon, jotta rakentaminen saataisiin sääntelyn piiriin. Rakentaminen kuitenkin jatkui entiseen malliin poikkeuslupien turvin. Poikkeuslupien avulla hävisikin monia historiallisia rakennuksia, jotka oli esitetty suojeltaviksi. Kivistön mukaan kehityksen seurauksena keskustan kokonaiskaavoitus pysähtyi, ja ruutukaava-alueelle myönnettiin varsin korkeita rakennusoikeuksia hankalan valituskierteen välttämiseksi. Kun jotain suojeltiin, myönnettiin tontin sisäosiin korvaukseksi suurempi rakennusoikeus, mikä kasvatti kaupunkikuvan epäsuhtaa entisestään. Samoin rakennusoikeutta sai lisää, jos luovutti osan tonttiaan katumaaksi. Kivistö kertoo, että Turun ”kaavoituksessa noudatettiin ’tabula rasa’ -periaatetta, jossa kaupungin tontteja kohdeltiin raakamaan tavoin”. Paason mukaan yleiskaavan puute ei ole ollut täysin tahatonta, varsinkin kun yleiskaavan tila oli hänen mukaansa huono vielä vuonna 1991, jolloin hän laati tulkintansa. Hän väittää myös, että Turussa on rikottu rakennuslakia mm. kaavahierarkian osalta: yleiskaavoja on Turussa laadittu yksityiskohtaisempiin asemakaavoihin sopiviksi eikä päinvastoin, kuten laki vaatisi.[16] Lopputuloksena on ollut sekava kaupunkikuva. Rakennusoikeuden tulkinta taas on keskeinen erityisesti Klamille ja Kivistölle. Klamin perusteesien voisi sanoakin olevan, että ”kaava ei ole laki”, ja ”rakennusoikeus ei ole omistusoikeutta”. Turussa korkean rakennusoikeuden sallivia kaavoja ei nimittäin ole helposti lähdetty muuttamaan, sillä on ajateltu, että rakennusoikeuksien pienentämisen seurauksena tontin omistaja ikään kuin menettää omaisuuttaan, mistä syntyy korvausvastuu. Klami kuitenkin toteaa, että rakennusoikeus on yhteiskunnan antamaa ja yhteiskunnan pois otettavissa, sillä omistaja on saanut rakennusoikeutensa yhteiskunnalta lahjaksi, eikä korvausvelvollisuutta ole.[17] Tämä Klamin julkituoma ajatusvirhe on mielestäni yksi äärimuoto suomalaisesta vahvasta yksityisomaisuuden suojasta, jonka kanssa ympäristönsuojelussa usein joudutaan ristiriitaan. Rakennusoikeuteen liittyvien ajatusvirheiden lisäksi suojelu on kuitenkin muodostunut ongelmalliseksi myös itse rakennussuojelulakien vuoksi. Kivistön mukaan omistajien turvana olleet lain korvauspykälät tekivät suojelusta kaupungille taloudellisesti mahdotonta. Toisaalta suojelulaeilla voitiin pitkään suojella vain monumentaalisia, valtakunnantason arvorakennuksia, mikä teki laeista käytännössä tehottomia.[18] Rakentamista ja kaavoitusta koskevien lakien ongelmat ovat olleet tiedossa ja lakeja onkin uusittu. Ympäristövaikutusten arviointi- eli YVA-laki puolestaan on aivan uusi aluevaltaus. Kuitenkin ongelmaksi nousee kaikkien kolmen kirjoittajan teksteissä enemmänkin lakien tulkitsija kuin itse laki. Jo Rakennuslaki vuodelta 1932 velvoittaa huomioimaan arvokkaat rakennukset, mutta Kivistön ja Klamin mukaan Turussa pykälää ei noudatettu lainkaan, ja Kivistö puhuukin Turun tilanteessa lain porsaanreikien häikäilemättömästä hyväksikäytöstä.[19] Oireena tästä olivat 1960- ja 1970-lukujen nopeat purkuiskut, jolloin purkuilmoitus saatettiin jättää muutamaa minuuttia ennen virka-ajan päättymistä, jottei purkukieltoa ehdittäisi antaa, tai purku saatettiin tehdä yöaikaan, jolloin aamulla saapuneella suojelupäätöksellä ei ollut enää mitään suojeltavaa. Toisaalta kaavamuutos saattoi useinkin tulla valtuuston hyväksyttäväksi vasta rakentamisen jo alettua, jolloin ei myöskään ollut paljoa enää tehtävissä.[20] YVA-menettelyn käytännön ongelmallisuus puolestaan tulee hyvin ilmi Rannikon sekä Sairisen et al. YVA-kritiikissä. Sairinen et al. siteeraa muuatta ympäristöaktivistia: ”Kun olen ollut mukana YVA:ssa, olen törmännyt sellaiseen kapulakieleen -- ne hallitsevat sellaisen kielenkäytön, että ei siihen pääse mitenkään mukaan.” Vastaavan toteaa Rannikkokin luennossaan – YVA:an osallistuu se, joka asiakirjoista jotain ymmärtää. Molemmat siis toteavat, etteivät kaikki edelleenkään pysty osallistumaan YVA:iin, koska eivät osaa oikeita termejä.[21] YVA:an osallistumisen kynnystä pitäisikin pyrkiä madaltamaan ja itse prosessi pitäisi toteuttaa enemmän kansalaisten lähtökohdista, ei niinkään virkamiesten tai rakennuttajien. Lakien ja kaavojen soveltaminen onkin jättänyt kaupungin asukkaalle varsin marginaalisen mahdollisuuden vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Turkulainen ei ole voinut luottaa siihen, että laki suojelisi hänen ympäristöään. Aiemmin laki ei myöskään antanut kansalaiselle suoraa mahdollisuutta vaikuttaa, vaan vaikuttaminen on ollut edustuksellista. YVA-lain ja uuden rakennuslain tultua voimaan voisi olettaa asioiden muuttuneen, mutta Kivistön toteamus, että miljöösuojelu on yhä vaikeaa lakimuutosten jälkeenkin[22] viittaa siihen, ettei pelkkä lain muuttaminen ratkaise Turun ongelmaa.
Turkulaisen kunnallispoliitikkojen ja virkamiesten toiminnan osuus ongelmassa on ilmeinen, mutta sitäkin vaikeammin tutkittavissa. Kaikki kolme kirjoittajaa ovat yhtä mieltä siitä, että ilmiöön liittyy Kivistön sanoin ”väärinkäytöksiä ja epäselvyyksiä kunnallisessa päätöksenteossa ja erityisesti kaavoitus- ja rakennuslupa-asioissa”. Paaso jopa väittää, että 1960- ja 1970-luvuilla ”rakennusliikkeiden edustajat pitivät [kaupungin] asemakaavaosastoa koko ajan eräänlaisena omien konttoriensa jatkeena”. Klamin tulkinnan aikaan 1980-luvun alussa nämä epäselvyydet purkautuivat vahvimmin, ja Klami toteaa: ”On ollut lukuisia oikeusjuttuja ja skandaaleita. Ilmi on tullut, että suuret rakennusliikkeet ovat jokseenkin kaikki jakaneet rahaa poliitikoille, virkamiehille ja puolueille. Tällöin on syyllistytty erinimisiin rikoksiin: lahjomiin, veropetoksiin, virkavirheisiin jne.” Paaso tiivistää, että ”Turun nykyisen kriisin ja taudin taustalla on ehkä eniten aluerakentamiskauden aikaisten tottumusten, kunnan kaavoitusmonopolin rikkomisen sekä kaavoitussopimusten laadinnan paikallinen perinne”.[23] Kaupungin asukkaan osallistumiseen ja luottamukseen päättäjiä kohtaan tilanne vaikuttaa varsin kielteisesti. Paason mukaan tällainen julkisen hallinnon ja liikemiespiirien kytkös saa aikaan sen, että ammattisuunnittelu ja asukasnäkökulma kutistuvat kutistumistaan[24]. Asukkaat ovat kuitenkin pyrkineet osallistumaan niin lehtikirjoituksin, kaupunginosayhdistyksiä perustamalla, mielenosoituksin ja monin muin keinoin. Kivistö ja Klami kertovat tämän aktiivisuuden saaneen päättäjä- ja virkamiestaholta usein vastauksekseen, että kaupunkilaiset ovat liikkeellä liian myöhään. Tämä argumentti kuultiin myös joulukuussa 2002 Rettiginrinteen kerrostaloista kiisteltäessä. Yhden selityksen liian myöhäiselle liikkeelläololle tarjoaa Klami, jonka mukaan päättäjät vetoavat herkästi juuri lakeihin ja kaavoihin, joiden vuoksi ”on pakko”, suuntaa ei voi enää muuttaa. Klami toteaa, ettei todellista pakkoa useinkaan ole, vaan tahto käyttää lakeja hyvin on ratkaisevaa.[25] Toisaalta Paaso taas väittää, että virkamiehelle ei Turussa sallittaisi sananvapautta, ja muutenkin vallalla on salailu. Tällöin tietysti on asukkaankin erityisen vaikea saada tietoa tekeillä olevista asioista. Myös turkulainen media, eritoten sanomalehdet, ovat Paason mukaan kietoutuneet samaan ongelmavyyhteen. Myös Klami toteaa, että ”paikallinen valtalehti Turun Sanomat pyrkii vaikenemalla tukahduttamaan kielteisten piirteiden esilletulon”. Tämä tarkoittaa, että professori Rannikon kuvaama median ihanne tasapuolisena areenana, joka esittelee yleisölle eri toimijoiden näkökantoja ei ole toteutunut edes siten kuin keskimäärin tapahtuu, vaan median rooli on ollut epänormaali.[26]
Miten Turun tilannetta sitten voitaisiin parantaa? Millaisia tavoitteita voitaisiin asettaa ja mikä estää niitä toteutumasta? Paaso ottaa paranemisen lähtökohdaksi kestävän kehityksen. Hän sanoo, että ”tämä merkitsee samalla rakentamistoiminnan näkemistä koko inhimillistä elämää ja kaikkiin elämänarvoihin liittyvää taustaa vasten”. Tulisi ajatella kaupunkia paikkana ja tavoittaa ”paikan henki” – ottaa ihminen takaisin suunnittelun osaksi. Myös Munro muistuttaa, että kaupunkisuunnittelu on taidemuoto, ei pelkkää tuotantotoimintaa. Suunnittelun pitäisi Paason mukaan myös toteuttaa paremmin demokratian pelisääntöjä,[27] kuten avointa keskustelua, lakien noudattamista ja sanaa ”demokratia” itseään mukaillen – kansan valtaa. Nämä lähtökohdat siis tulisi muistaa konkreettisempia toimia miettiessä. Paranemisen esteet paljastuivat osin jo edellä: yhteiskunnan suuntautuminen tehokkuuteen ja autoihin jatkuu, ja piintyneitä toimintatapoja on vaikea muuttaa. Etenkin autojen kohtalo jakaa mielipiteet kaupungin asukkaidenkin keskuudessa voimakkaammin kuin vanhojen rakennusten suojelu. Koulutus on yksi paranemisen pitkän tähtäimen avaintekijä, ja sekä Munro että Verwijnen argumentoivatkin sen puolesta, että koulutuksesta tulisi tehdä vähemmän teknistä ja enemmän esteettistä, kulttuurista ja ennen kaikkea monitieteistä. Tämä pätee niin lapsiin koulussa kuin arkkitehtiopiskelijoihinkin.[28] Yleisesti ottaen tietoisuutta omasta ympäristöstä tulisi pyrkiä kohottamaan, mikä on yleinen tavoite useimmissa ympäristökysymyksissä. Turussa tämä ei kuitenkaan yksin riitä. Lakeja on ’Turun taudin’ kestäessä muutettu, mutta edelleen niissä on parantamisen varaa, jos lain käyttäjissäkin. Klami neuvoo erityisesti lakimiehiä pohtimaan lain soveltamiseen liittyvien päätösvaihtoehtojen yhteiskunnallisia vaikutuksia ja kantamaan vastuunsa päätösten vaikutuksesta[29]. Pertti Rannikko ja Kimmo Saaristo pohtivat puolestaan asiantuntijuuden ongelmaa. He ovat yhtä mieltä siitä, että tietyssä tilanteessa maallikko tietää paremmin kuin perinteinen asiantuntija, mutta eri asia onkin, kuunnellaanko maallikoita, koska he eivät ole perinteisiä asiantuntijoita. Saaristo argumentoi maallikkoasiantuntijuuden olevan yksi asiantuntijuuden laji, mutta ihmisten asiantuntijuutta omaan elämäänsä ei ole silti läheskään kaikilla tahoilla tunnustettu, eikä siihen ole YVA-lakikaan voinut vaikuttaa tarpeeksi.[30] Kaiken kaikkiaan, jo Klamin tulkinnassa 1982 todetaankin, että ei tarvita niinkään lakiuudistuksia kuin hyviä päättäjiä[31]. ”Hyvän päättäjän” määrittely onkin sitten aivan eri kysymys, joskin minimivaatimuksena voitaneen pitää, että kunnallisessa päätöksenteossa noudatetaan lakeja. Vanhojen tapojen piintyneisyys pätee myös kunnallispolitiikan ja virkamiehistön toimintakuvioihin, sillä Turun tauti mainittiin Kivistön mukaan virallisissa päätöksentekoasiakirjoissa jo 1957 ja 1990 lääninhallitus moitti Turun virkamiesjohtoa, ettei se noudata hallintomenettelylakia[32], mutta vielä vuonna 2003 ilmiö ei ole siirtynyt historiaan, sillä Rettiginrinteen kerrostalojen tapauksessakin 2002 mm. rakennuslautakunnan toiminnasta käytiin vilkas keskustelu ja valituksia tehtiin tiheään. Klamin neuvo, että päätöksentekijöiden pitäisi asianmukaisesti tarvittaessa jäävätä itsensä, [33] tuntuu kaikuneen kuuroille korville. Paaso taas ehdotti 1991 monia yksityiskohtaisia rakenteellisia muutoksia Turun hallinnossa ja Turun ylimpien virkamiesten valitsemista mahdollisimman kaukaa kaupungin ulkopuolelta suosikkijärjestelmän murtamiseksi. Vain ulkopuolelta tulleella on mahdollisuus nähdä Turun tilanne jokseenkin normaalissa valossa. Paason mukaan Oulusta kotoisin olevasta apulaiskaupunginjohtajasta on jo hyvää kokemusta. Hän painottaa uuden hallintokulttuuriperinteen luomisen tärkeyttä ja mallin ottamista muista kaupungeista, mutta koska ongelma on olemassa vielä 12 vuotta Paason ehdotusten tultua julki, voidaan päätellä, ettei muutos ole ottanut tulta. Paaso puhuukin ennalta viisaasti poliittisen johdon tahdon puutteesta. [34] Tahdon puute onkin ympäristöongelmien ratkaisemisen esteistä yleisimpiä ja vaikeimpia ja kytkeytyy vahvasti yhteiskunnan arvoihin ja suuntauksiin. Kyseessä on siis poliittisessa mielessä hyvin pitkälti kaupungin sisäinen ilmiö ja ulkopuolisten tahojen, kuten lääninhallituksen, on ilmeisen vaikeaa vaikuttaa tilanteeseen, koska ilmiö on jatkunut näinkin pitkään. Voidaan toki myös kysyä, onko jälleen kysymys tahdon puutteesta. Asukkaiden onkin ilmeisesti ilmaistava tahtonsa entistä vahvemmin, mikäli he mielivät saada mielipiteensä kuulluksi päätöksenteossa. Kunnallisvaalien äänestyslippu ei riitä, jos kunnallinen päätöksenteko on vinoutunutta, ja täytyy muistaa, ettei kaikkia päättäjiä valita vaaleilla. Klami kuitenkin kehottaa äänestäjiä suurempaan tarkkaavaisuuteen vaalien alla. Samaten hän peräänkuuluttaa ottamaan asukkaat ja luovuus mukaan Turun suunnitteluun. Myös Paaso kaipaa avointa keskustelua sekä spontaanien protestien ja vastareaktioiden perinnettä, joka Turusta hänen mukaansa puuttuu. Schulmankin kannustaa osallistuvaan yhteiskuntasuunnitteluun.[35] Tällöin tarvitaan nimenomaan asukkaiden aktiivisuutta, jos toki myös vastaantuloa hallinnon taholta. Onnistumisen pohjana on kuitenkin oltava ripaus tervettä epäluuloa ja rauhallista protestihenkeä. Kuten Klami kehottaa: ”Ole luovasti kansalaistottelematon. […] Kansalaistottelemattomuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ei suostuta muitta mutkitta uskomaan, kun joku väittää: ’Näin asiat ovat.’ [...] Vain tällä tavalla on mahdollista kehittää suomalaista ympäristöpolitiikkaa. Samalla selviää, mikä perimmiltään on ’Turun taudin’ ja vastaavien kriisi-ilmiöiden syy. Kysymys on liiallisesta kansalaistottelevaisuudesta”.[36] Klamin tulkinnan julkaisemisen jälkeen on tapahtunut paljon, ja neuvoa on myös noudatettu. Silti yhä kaivataan lisää arkielämän ympäristöpolitiikkaa.[37]
"Turun tauti" ympäristöpoliittisena ilmiönä Turun kaupunkirakentamisessa useat eri osatekijät luovat yhdessä synergisesti ’Turun taudin’. Ei funktionalismi, lait, niiden tulkinta, kaavoitus tai väärinkäytökset yksinään, vaan ne yhdessä tuottavat lopputuloksen, joka on suurempi ongelma kuin osiensa summa ja joka vaikuttaa asukkaiden toimijuuteen negatiivisesti ja johon asukkaiden on toisaalta vaikeaa mutta toisaalta välttämätöntä ottaa kantaa. Mikään yksittäinen patenttilääke ei kuitenkaan tuota ongelmaan ratkaisua, vaan siihen pitäisi tarttua monista suunnista: lakien, päättäjien, virkamiesten ja kansalaisten taholta. Muutoksen esteet puolestaan ovat pitkälti muistakin ympäristöongelmista tuttuja – poliittisen tahdon puutetta, ympäristölle epäotollisia arvostuksia, piintyneitä vanhoja tottumuksia, lakien soveltamisen ongelmia, tietoisuuden puutetta. Onkin muistettava Rannikon teesi, että ympäristöongelmat kuten niiden ratkaisutkin ovat päätöksenteon kysymyksiä, sosiaalisen konstruktionismin tulosta[38]. Turun taudissa päätöksenteon rooli ja määrittelykamppailu erityisesti korostuvat, ja kamppailussa asukkaat ovat pitkään olleet altavastaajan asemassa. Toisin sanoen, Rannikon ja Laineen & Jokisen malleja[39] soveltaen, taloudelliset piirit ovat kiinnittyneet modernisaation kertomuslinjaan, kuten myös osa suunnittelun ammattilaisista, asukkaiden edustajista, mediasta ja asukkaista. Ympäristönsuojelun kertomuslinjan taakse jäävät loput asukkaat, suunnittelijat, media ja edustajat. Keskeistä tilanteessa on taloudellisten piirien kytkös virkamiehiin, mediaan ja edustajiin sekä modernisaatiokertomuslinjan kannattajien valta ympäristönsuojelukertomuslinjan kannattajien yli erityisesti mediatilan, virkamieshierarkian ja päättäjähierarkian sisällä. Kaiken kaikkiaan on hämmentävää, kuinka julkinen tila on Turussa muotoutunut niin vahvasti yksityisten taloudellisten etujen pohjalta. Ympäristöpoliittinen oikeudenmukaisuus ei ole toteutunut, sillä esimerkiksi Rettiginrinteen kerrostaloissa on kyse luksusasunnoista, jotka peittävät historiallisen ja kauniin näkymän Vartiovuoren tähtitornilta kaupungin yli, ja näkymästä tullee pitkälti kerrostalojen yläkerrosten asukkaiden yksityisomaisuutta. Yhdet saavat hyödyn toisten kärsiessä haitat, kuten turkulaisessa kaupunkirakentamisessa on jo pitkään käynyt.[40] Klami puhuu myös klassisesta maiseman rahallisen arvon määrittämisen ongelmasta: päätöksenteon perusteista tulee helposti vääristyneellä tavalla taloudelliset, sillä monille ympäristöhyödykkeille, kuten kulttuurimaisemalle, ei ole määritelty rahallista arvoa[41]. Tällä hetkellä näyttää siltä, että kaupunkirakentamisen arvoissa on tapahtumassa vetäytymistä ääripäihin. Yhtäältä vuosikymmenien saatossa kaupunkiympäristön arvostus on muuttunut, eikä vanhojakaan rakennuksia enää nähdä pelkkinä röttelöinä, museointikohteina tai rakennustaiteen ja historian kuriositeetteina, vaan asuinympäristönä. Kestävän kehityksen sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus korostavat ympäristön ja kulttuurin sekä ihmisen elämänhallinnan ja osallistumisen periaatteita.[42] Toisaalta taas vuonna 1999 Schulman toteaa, että ”ympäristö on muuttumassa yhä selkeämmin […] kauppatavaraksi ja sijoitusten kohteeksi”. Wahlström et al. puolestaan toteavat teoksessaan Suomen ympäristön tulevaisuus: ”Markkinataloudellisen ajattelun vallatessa yhä enemmän alaa yhdyskuntasuunnittelu ei pystyne ohjaamaan varsinkaan vauraimman väestönosan asumista samassa määrin kuin ennen. Jo nyt on näkyvissä, että esimerkiksi kasvava kiinnostus pientaloasumiseen pakottaa kaavoista päättävät noudattamaan markkinoiden ohjausta eikä päinvastoin.”[43] Onkin syytä pohtia, onko Turun taudin paranemisen sijasta tapahtumassa Turun taudin leviäminen? Vai saavatko ihmiset sittenkin tarpeekseen konemaisen kaupungin rattaina pyörimisestä ja vaativat itselleen inhimillisempää elinympäristöä sen sijaan, että pakenisivat autolla maalle viikonloppuisin?
Ensisijaiset lähteet:
|
Eija Nyyssönen